BARKER

 / Turun Sanomat  / KAISA KURIKKA / Julkaistu 23.2.2009

Hiljaista myyrän työtä

Seitsemän kukkulan ihme.

Koreografia Nina Renvall, visualisointi Reino Koivula, valot Jori Koskinen, musiikki Franz Liszt, Makoto Shinohara, Giacinto Scelsi, Max Reger, Toshio Hosokawa.
Ensi-ilta 21.2. Barker - teatterissa, Turun vapaan tanssin näyttämöllä.

Nina Renvallin uutta koreografiaa voi katsella monella tavalla, sillä se piirtää fyysistä karttaansa eri tasoilla. Alkua tai loppupistettä on vaikea määritellä, koska tunnin mittainen teos on pikemmin pelkkää keskikohtaa. Se ei siis noudattele kaavoilla määriteltyjä draamallisia kaaria tai jännitteiden muutoksia, vaan se menee ihan omaa tietään.

Seitsemän kukkulan ihmettä voi seurata fyysisenä kannanottona turkulaiseen kulttuurimaailmaan ja erityisesti kulttuuripääkaupungin rakentamiseen. Tästä katsannosta esitys saa erilaisia allegorisia muotoja.
Kun esimerkiksi Renvall heittelee pehmosydäntä, joka karkaa käsistä yhä uudelleen, alkaa näyttää siltä, että kulttuurin kehdon eli Turun toiminta järjestyy kovien arvojen mukaisesti. Sydän on heittopussina, kun taloudelliset seikat eli ns. järki rulettaa ohi pehmeiden arvojen.

Tai kun tanssijat ajoittain ottavat jäykisteleviä asentoja ja poseeraavat pönäkästi sekä jopa valaisevat itsensä spotin valokeilaan, alkaa näyttää siltä, että seitsemän kukkulan kaupungissa arvostetaan pintaa ja kykyä korottaa itsensä Suureksi Taiteilijaksi. Spektaakkelit nousevat pienen sijasta tärkeimmiksi.

Reino Koivulan visioinnissa katosta roikkuvat puoliympyrät alkava teoksen edetessä heijastua seiniin kukkuloina, jotka saavat enemmän ja enemmän pahaenteisiä sävyjä. Kulttuurikaupungin ikuisuus näyttää epävarmalta.

Tuolien kanssa

Teoksen kulttuurikriittinen puoli kantaa pitkälle. Esitys ei kuitenkaan missään nimessä alleviivaa kritiikkiään eikä tee sitä yksinkertaisesti päälle liimaamalla, vaan se väreilee pinnan alla esiin kaivamista vaatien. Se on hiljaista myyrän työtä, rakenteiden alla tehtävää murentamista, mikä oikeastaan kuvaa koko teosta myös tanssitaiteellisesti ja koreografisesti.

Esityksessä on seitsemän tanssijaa, joista Renvall itse, Janne Kilpiö sekä Hanna Korhonen asettuvat kokeneempina ja omissa kehoissaan täysin läsnä olevina mielenkiintoiseen ristivalotukseen nuorien, viime keväänä Turun konservatoriosta valmistuneiden tanssijoiden kanssa.

Elsa Heikkilä, Reetta Kangasmäki, Annastiina Saastamoinen ja Sinikka Strömmer tekevät hyvää työtä Renvallin vaativassa visiossa, jossa pitää karistaa totuttuja liikeratoja pois ja antaa tilaa uudelle.

Näyttämöllä on kaikkiaan 14 erilaista tuolia, joiden kanssa tanssijat muodostavat erilaisia yhdistelmiä, röykkiöitä ja kasoja. Välillä niiden kanssa patsastellaan jäykästi, välillä ne taas toimivat outojen asentojen alustoina, Kilpiön kommervenkit tuolien kanssa saavat katsomossa naurua aikaan.

Renvall saa tuoleista esiin vaikka minkälaista liikettä ja ryhmityksiä. Esitys tosin vaatii katsojalta niin paljon intensiivisyyttä, että kesto on liian pitkä. Renvallia itseään katsoo silmät auki liimattuina. Hänen liikkeensä tapahtuu kuin jossakin pehmeässä tilassa, lumoavana ja outona, ja sitä voisi seurata vaikka kuinka pitkään.